Lars Ek

Suomen presidentti puhui tänään Vladimir Putinin kanssa. Tämä on paljon suurempi uutinen kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Edellisen kerran, kun suomalainen presidentti keskusteli Putinin kanssa toukokuussa 2022, Sauli Niinistö ilmoitti Suomen aikovan liittyä Natoon. Nyt Alexander Stubb keskustelee saman miehen kanssa Nato-maan presidenttinä, yhdessä Norjan pääministerin Jonas Gahr Støren kanssa. Jo tämä kertoo, kuinka perusteellisesti Suomen asema on muuttunut. Puhelu ei tullut tyhjästä. Viime viikolla Ukrainan presidentti Zelenskyi pyysi Suomea ja Norjaa järjestämään Oslossa tapaamisen, johon osallistuivat myös Yhdysvaltain neuvottelijat. Nyt Stubb ja Støre ottivat itse yhteyttä Putiniin välittääkseen Ukrainan viestejä ennen uusia rauhanneuvotteluja. Miksi juuri Suomi ja Norja? Mielestäni tähän on useampi kiinnostava selitys. Molemmat ovat Venäjän rajanaapureita, vahvoja Ukrainan tukijoita ja Naton jäseniä. Suomella on pitkä kokemus Venäjän kanssa toimimisesta, Norjalla puolestaan vuosikymmenten kokemus pohjoisten alueiden turvallisuuspoliittisesta vuoropuhelusta. Stubbilla on lisäksi suora keskusteluyhteys Trumpiin, ja molemmat johtajat ovat rakentaneet läheiset suhteet Zelenskyiin. Norja ei myöskään kuulu EU:hun, mutta Suomi kuuluu. Kaksikko pystyy siten lähestymään asiaa eurooppalaisina Nato-liittolaisina ilman, että heidän tarvitsee ratkaista koko EU:n puolesta, kuka Eurooppaa neuvotteluissa edustaa. Tässä on jotain poikkeuksellista. Kaksi suhteellisen pientä pohjoismaata on onnistunut rakentamaan itselleen aseman, jossa niillä on suora keskusteluyhteys sodan kannalta keskeisiin pääkaupunkeihin. Euroopan suurvallat eivät ole onnistuneet löytämään vastaavaa yhteistä toimintamallia. Venäjän sota ei kuitenkaan koske pelkästään Ukrainaa. Putin on pyrkinyt muuttamaan koko Euroopan turvallisuusjärjestystä. Muistetaan joulukuu 2021, jolloin Venäjä vaati Yhdysvalloilta ja Natolta käytännössä rajoituksia sotilasliiton laajentumiselle ja toiminnalle. Venäjän tavoitteet eivät tuolloin rajoittuneet Ukrainaan, eivätkä ne välttämättä rajoitu nytkään. Suomen ja Norjan kannalta kyse on myös siitä, millainen turvallisuusjärjestys Eurooppaan sodan jälkeen rakennetaan. Siksi pidän huomionarvoisena, että Stubb ja Støre korostivat Putinille Suomen ja Norjan toimivan vakaasti ja ennustettavasti Itämerellä ja pohjoisilla alueilla. Keskustelussa oli siis kyse myös kahden Venäjän rajanaapurin mahdollisuudesta viestiä suoraan omasta turvallisuudestaan. Samalla kannattaa kysyä, mitä Putin itse tavoittelee suostumalla keskusteluun. Venäjälle diplomaattisen prosessin jatkuminen voi olla hyödyllistä silloinkin, kun se ei ole valmis todellisiin myönnytyksiin. Putin voi rakentaa kuvaa neuvotteluvalmiudestaan ja jatkaa samanaikaisesti Ukrainan sotilaallista painostamista. Talven lähestyessä ajan pelaamiselle voi olla aivan oma sotilaallinen logiikkansa. Kreml voi myös yrittää hyödyntää suoria keskusteluyhteyksiä eurooppalaisten erimielisyyksien kasvattamiseen tai vaatia turvallisuuspoliittisia myönnytyksiä, joita se ei ole onnistunut saavuttamaan sotilaallisesti. Tässä piilee yksi prosessin suurimmista riskeistä. En siis julistaisi tämän päivän puhelua vielä rauhanprosessin läpimurroksi. Sen merkitys nähdään vasta siinä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muuttuuko Venäjän neuvotteluasema vai jatkuvatko keskustelut samalla, kun sota etenee entiseen tapaan? Silti tässä on Suomen kannalta jotain historiallista. Suomen yhteys Venäjän johtoon on nyt avattu aivan erilaisista lähtökohdista kuin aiemmin. Emme ole enää sotilaallisesti liittoutumaton rajavaltio, joka yrittää tasapainoilla idän ja lännen välissä. Olemme Naton jäsen, Ukrainan tukija ja aktiivinen toimija Euroopan turvallisuuspoliittisessa diplomatiassa. Suomen ei tarvitse valita, puolustaako se Ukrainaa vai keskusteleeko se Venäjän kanssa. Olennaista on, että pystymme tekemään molempia ilman, että annamme Moskovan sanella keskustelun ehtoja.