Kalevi Virtanen 🇫🇮 🇺🇦

Kappas vain, todellisuus tuli taas pilaamaan hyvän tarinan. Ylen lähteiden mukaan tämä Financial Timesin uutisoima kertomus Putinin pitkästä historianluennosta ja pohjoismaisten johtajien jäämisestä kuunteluoppilaiksi ei pidä paikkaansa. Sen sijaan keskustelussa nousi esille muutama varsin olennainen asia. 1) Stubb ja Støre tekivät Putinille selväksi, ettei sodan pitkittyminen tule muuttamaan Ukrainan eurooppalaisilta saamaa tukea. 2) Lisäksi keskustelussa käsiteltiin Itämeren merenkulun vapautta, Suomenlahden satamien ja salmien avoimuutta sekä Venäjän varjolaivaston toimintaa. 3) Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden normalisoinnista ei puolestaan keskusteltu lainkaan. Vähän enemmän harkintaa ja vähän vähemmän pikatuomioita ei olisi tässäkään keskustelussa pahitteeksi. ft.com/content/a384acd1-c90c…

Hyvä, että joku edes yrittää tehdä jotain. Pelkkä valittaminen ei auta Ukrainaa eikä tuo Eurooppaa neuvottelupöytään. Tarvitaan myös kykyä tarttua mahdollisuuksiin ja yrittää vaikuttaa asioiden kulkuun. Stubbin tiedotustilaisuuden kiinnostavin tieto ei mielestäni ollut itse Putin-puhelu, vaan se, miksi siihen lopulta päädyttiin. Stubbin mukaan Ukrainan rauhanneuvottelut olivat viime viikolla vaarassa kariutua. Suomi ja Norja ryhtyivät Ukrainan pyynnöstä toimiin Oslossa ja pyrkivät palauttamaan neuvottelut raiteilleen sekä korjaamaan Ukrainan ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita. Tässä ilmeisesti onnistuttiinkin. Putin-puhelu oli tämän prosessin seuraava vaihe. Sitä valmisteltiin sekä Ukrainan että Yhdysvaltojen kanssa, liittolaisia informoitiin Stubbin mukaan ja Zelenskyi sai keskustelusta selvityksen jälkikäteen. Minusta tämä kertoo aika paljon siitä, mitä suomalainen ulkopolitiikka voi parhaimmillaan olla. Sen sijaan, että tyydymme seuraamaan sivusta suurvaltojen välisiä neuvotteluja, pyrimme itse vaikuttamaan niiden etenemiseen silloin, kun siihen avautuu mahdollisuus. Kiinnostavaa oli myös se, mitä Putinille konkreettisesti viestittiin. Ukrainan aluekysymykset kuuluvat Zelenskyin ja Putinin välille. Sen sijaan lyhyen aikavälin tulitauoista, energiainfrastruktuuriin kohdistuvista iskuista ja humanitaarisista kysymyksistä voidaan yrittää saada aikaan rajatumpia ratkaisuja. Tässä on mielestäni aivan järkevä diplomaattinen logiikka. Kaikkein vaikeimpien kysymysten ratkaisemista odotettaessa voidaan yrittää saada aikaan edes jotakin, mikä vähentäisi ukrainalaisten kärsimystä ja loisi edellytyksiä jatkoneuvotteluille. Se, että Putin kuunteli, ei tietenkään tarkoita hänen muuttaneen tavoitteitaan. Mistään olennaisesta Venäjän linjan pehmenemisestä ei ole näyttöä. Emme myöskään vielä tiedä, saadaanko tällä avauksella aikaan mitään konkreettista. Mutta tämän päivän tietojen perusteella Suomella ja Norjalla näyttää olleen varsin selkeä käsitys siitä, mitä ne yrittivät saavuttaa ja miksi juuri nyt. Mahdolliset epäselvyydet liittolaisten välisessä tiedonkulussa on toki syytä selvittää. Se on kuitenkin eri asia kuin väittää, että koko aloite olisi ollut virheellinen. Pidän tervetulleena sitä, että Suomen ulkopolitiikassa näkyy myös oma-aloitteisuutta eikä vain reagointia muiden tekemisiin. Varsinkin tilanteessa, jossa Eurooppa on jo pitkään kamppaillut löytääkseen itselleen riittävää vaikutusvaltaa Ukrainan rauhanprosessissa. Putinin epäluotettavuus ei ole muuttunut mihinkään, mutta ei sitä kukaan ole tässä väittänytkään. Ulkopolitiikassa tarvitaan sekä kykyä tunnistaa vaarat että rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin. Pelkkä oikeassa oleminen ei vielä muuta maailman tapahtumia.

Suomen presidentti puhui tänään Vladimir Putinin kanssa. Tämä on paljon suurempi uutinen kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Edellisen kerran, kun suomalainen presidentti keskusteli Putinin kanssa toukokuussa 2022, Sauli Niinistö ilmoitti Suomen aikovan liittyä Natoon. Nyt Alexander Stubb keskustelee saman miehen kanssa Nato-maan presidenttinä, yhdessä Norjan pääministerin Jonas Gahr Støren kanssa. Jo tämä kertoo, kuinka perusteellisesti Suomen asema on muuttunut. Puhelu ei tullut tyhjästä. Viime viikolla Ukrainan presidentti Zelenskyi pyysi Suomea ja Norjaa järjestämään Oslossa tapaamisen, johon osallistuivat myös Yhdysvaltain neuvottelijat. Nyt Stubb ja Støre ottivat itse yhteyttä Putiniin välittääkseen Ukrainan viestejä ennen uusia rauhanneuvotteluja. Miksi juuri Suomi ja Norja? Mielestäni tähän on useampi kiinnostava selitys. Molemmat ovat Venäjän rajanaapureita, vahvoja Ukrainan tukijoita ja Naton jäseniä. Suomella on pitkä kokemus Venäjän kanssa toimimisesta, Norjalla puolestaan vuosikymmenten kokemus pohjoisten alueiden turvallisuuspoliittisesta vuoropuhelusta. Stubbilla on lisäksi suora keskusteluyhteys Trumpiin, ja molemmat johtajat ovat rakentaneet läheiset suhteet Zelenskyiin. Norja ei myöskään kuulu EU:hun, mutta Suomi kuuluu. Kaksikko pystyy siten lähestymään asiaa eurooppalaisina Nato-liittolaisina ilman, että heidän tarvitsee ratkaista koko EU:n puolesta, kuka Eurooppaa neuvotteluissa edustaa. Tässä on jotain poikkeuksellista. Kaksi suhteellisen pientä pohjoismaata on onnistunut rakentamaan itselleen aseman, jossa niillä on suora keskusteluyhteys sodan kannalta keskeisiin pääkaupunkeihin. Euroopan suurvallat eivät ole onnistuneet löytämään vastaavaa yhteistä toimintamallia. Venäjän sota ei kuitenkaan koske pelkästään Ukrainaa. Putin on pyrkinyt muuttamaan koko Euroopan turvallisuusjärjestystä. Muistetaan joulukuu 2021, jolloin Venäjä vaati Yhdysvalloilta ja Natolta käytännössä rajoituksia sotilasliiton laajentumiselle ja toiminnalle. Venäjän tavoitteet eivät tuolloin rajoittuneet Ukrainaan, eivätkä ne välttämättä rajoitu nytkään. Suomen ja Norjan kannalta kyse on myös siitä, millainen turvallisuusjärjestys Eurooppaan sodan jälkeen rakennetaan. Siksi pidän huomionarvoisena, että Stubb ja Støre korostivat Putinille Suomen ja Norjan toimivan vakaasti ja ennustettavasti Itämerellä ja pohjoisilla alueilla. Keskustelussa oli siis kyse myös kahden Venäjän rajanaapurin mahdollisuudesta viestiä suoraan omasta turvallisuudestaan. Samalla kannattaa kysyä, mitä Putin itse tavoittelee suostumalla keskusteluun. Venäjälle diplomaattisen prosessin jatkuminen voi olla hyödyllistä silloinkin, kun se ei ole valmis todellisiin myönnytyksiin. Putin voi rakentaa kuvaa neuvotteluvalmiudestaan ja jatkaa samanaikaisesti Ukrainan sotilaallista painostamista. Talven lähestyessä ajan pelaamiselle voi olla aivan oma sotilaallinen logiikkansa. Kreml voi myös yrittää hyödyntää suoria keskusteluyhteyksiä eurooppalaisten erimielisyyksien kasvattamiseen tai vaatia turvallisuuspoliittisia myönnytyksiä, joita se ei ole onnistunut saavuttamaan sotilaallisesti. Tässä piilee yksi prosessin suurimmista riskeistä. En siis julistaisi tämän päivän puhelua vielä rauhanprosessin läpimurroksi. Sen merkitys nähdään vasta siinä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muuttuuko Venäjän neuvotteluasema vai jatkuvatko keskustelut samalla, kun sota etenee entiseen tapaan? Silti tässä on Suomen kannalta jotain historiallista. Suomen yhteys Venäjän johtoon on nyt avattu aivan erilaisista lähtökohdista kuin aiemmin. Emme ole enää sotilaallisesti liittoutumaton rajavaltio, joka yrittää tasapainoilla idän ja lännen välissä. Olemme Naton jäsen, Ukrainan tukija ja aktiivinen toimija Euroopan turvallisuuspoliittisessa diplomatiassa. Suomen ei tarvitse valita, puolustaako se Ukrainaa vai keskusteleeko se Venäjän kanssa. Olennaista on, että pystymme tekemään molempia ilman, että annamme Moskovan sanella keskustelun ehtoja.