Kalevi Virtanen 🇫🇮 🇺🇦

Kappas vain, todellisuus tuli taas pilaamaan hyvän tarinan. Ylen lähteiden mukaan tämä Financial Timesin uutisoima kertomus Putinin pitkästä historianluennosta ja pohjoismaisten johtajien jäämisestä kuunteluoppilaiksi ei pidä paikkaansa. Sen sijaan keskustelussa nousi esille muutama varsin olennainen asia. 1) Stubb ja Støre tekivät Putinille selväksi, ettei sodan pitkittyminen tule muuttamaan Ukrainan eurooppalaisilta saamaa tukea. 2) Lisäksi keskustelussa käsiteltiin Itämeren merenkulun vapautta, Suomenlahden satamien ja salmien avoimuutta sekä Venäjän varjolaivaston toimintaa. 3) Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden normalisoinnista ei puolestaan keskusteltu lainkaan. Vähän enemmän harkintaa ja vähän vähemmän pikatuomioita ei olisi tässäkään keskustelussa pahitteeksi. ft.com/content/a384acd1-c90c…

Hyvä, että joku edes yrittää tehdä jotain. Pelkkä valittaminen ei auta Ukrainaa eikä tuo Eurooppaa neuvottelupöytään. Tarvitaan myös kykyä tarttua mahdollisuuksiin ja yrittää vaikuttaa asioiden kulkuun. Stubbin tiedotustilaisuuden kiinnostavin tieto ei mielestäni ollut itse Putin-puhelu, vaan se, miksi siihen lopulta päädyttiin. Stubbin mukaan Ukrainan rauhanneuvottelut olivat viime viikolla vaarassa kariutua. Suomi ja Norja ryhtyivät Ukrainan pyynnöstä toimiin Oslossa ja pyrkivät palauttamaan neuvottelut raiteilleen sekä korjaamaan Ukrainan ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita. Tässä ilmeisesti onnistuttiinkin. Putin-puhelu oli tämän prosessin seuraava vaihe. Sitä valmisteltiin sekä Ukrainan että Yhdysvaltojen kanssa, liittolaisia informoitiin Stubbin mukaan ja Zelenskyi sai keskustelusta selvityksen jälkikäteen. Minusta tämä kertoo aika paljon siitä, mitä suomalainen ulkopolitiikka voi parhaimmillaan olla. Sen sijaan, että tyydymme seuraamaan sivusta suurvaltojen välisiä neuvotteluja, pyrimme itse vaikuttamaan niiden etenemiseen silloin, kun siihen avautuu mahdollisuus. Kiinnostavaa oli myös se, mitä Putinille konkreettisesti viestittiin. Ukrainan aluekysymykset kuuluvat Zelenskyin ja Putinin välille. Sen sijaan lyhyen aikavälin tulitauoista, energiainfrastruktuuriin kohdistuvista iskuista ja humanitaarisista kysymyksistä voidaan yrittää saada aikaan rajatumpia ratkaisuja. Tässä on mielestäni aivan järkevä diplomaattinen logiikka. Kaikkein vaikeimpien kysymysten ratkaisemista odotettaessa voidaan yrittää saada aikaan edes jotakin, mikä vähentäisi ukrainalaisten kärsimystä ja loisi edellytyksiä jatkoneuvotteluille. Se, että Putin kuunteli, ei tietenkään tarkoita hänen muuttaneen tavoitteitaan. Mistään olennaisesta Venäjän linjan pehmenemisestä ei ole näyttöä. Emme myöskään vielä tiedä, saadaanko tällä avauksella aikaan mitään konkreettista. Mutta tämän päivän tietojen perusteella Suomella ja Norjalla näyttää olleen varsin selkeä käsitys siitä, mitä ne yrittivät saavuttaa ja miksi juuri nyt. Mahdolliset epäselvyydet liittolaisten välisessä tiedonkulussa on toki syytä selvittää. Se on kuitenkin eri asia kuin väittää, että koko aloite olisi ollut virheellinen. Pidän tervetulleena sitä, että Suomen ulkopolitiikassa näkyy myös oma-aloitteisuutta eikä vain reagointia muiden tekemisiin. Varsinkin tilanteessa, jossa Eurooppa on jo pitkään kamppaillut löytääkseen itselleen riittävää vaikutusvaltaa Ukrainan rauhanprosessissa. Putinin epäluotettavuus ei ole muuttunut mihinkään, mutta ei sitä kukaan ole tässä väittänytkään. Ulkopolitiikassa tarvitaan sekä kykyä tunnistaa vaarat että rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin. Pelkkä oikeassa oleminen ei vielä muuta maailman tapahtumia.